BLOGI No2
Kun luin ensimmäisen blogikirjoitukseni uudelleen, tuli väistämättä mieleen että enhän voi suoraan hypätä tuohon vaiheeseen kertomuksessani, koska jo lapsesta asti eletty elämä vain tiivistyi tuohon pisteeseen... siis mitä oli tapahtunut ennen? ( alleviivattuna asiat, jotka siirtyivät myöhemmin omaan mallistooni).
"Olenpas minä ihana!" - kertoi äitini minun sanoneen pienenä usein. Laitoin kädet koukkuun vyötärölle ja keinutin itseäni edes takas.
On kiinnostavaa mistä lapsen hyvä itsetunto tulee. Vanhemmista ja perheestä taatusti. Ei meidän perheemme mikään ihmeellinen ruusutarha ollut, elimme talonmiehinä Munkkiniemessä, mutta yksi asia oli kohdallaan, meitä neljää lasta ei ketään lannistettu. En muista kertaakaan vähättelyä, nujertamista tai ilkeitä sanoja. Vanhempani ymmärsivät myös olla tuomatta omia vaikeuksiaan lasten elämään. He eivät myöskään pyrkineet toteuttamaan omia toteutumattomia haaveitaan meidän kauttamme. Minua kannustettiin aina tekemisissäni. Opettelin isäni kanssa maalaamaan ja remontoimaan ,äitini kanssa ompelemaan ja neulomaan. Kaikki mielihommiani yhä tänä päivänä.
Eräänä päivänä olin juossut äidille kertomaan tohkeissani,että : " näin pihalla köyhän! " Äiti ihmettelemään että miten niin köyhän ( ottaen huomioon ettemme todellakaan olleet rikkaita)... Selitin, että kun "sillä oli pilkullinen pusero ja ruudullinen hame!" Ilmeisesti ei puhutellut omaa näkemystäni yhteensopivista kuoseista.
Ompelukonetta käytin ensin seisten, koska olin liian pieni ylettymään polkimille, ja äitini lupaus oli, että jos osun paperille piirrettyihin viivoihin, niin saan langat koneeseen. Muistan valtavan haluni ommella. Kaiken piti olla nopeasti valmiina, niin nopeasti, että ensimmäisestä hameestani unohtui vetoketju. Sisareni uuden kauniin pillerihatun hakkasin muodottomaksi kun yritin tehdä siitä mieluisampaa. Ensimmäiset lapaseni neuloin joululahjaksi isolleveljelleni. Hän totesi, että "ovatpa hyvät, kun mahtuu jalatkin samoihin lapasiin" - olivat sen verran reippaan kokoiset.
Perheemme oli vähärahainen ja opin käyttämään kaikki materiaalit hyväkseni. Muistan aivan tarkkaan mitkä vaatteet äidin kanssa ompelimme minulle, kun aloitin Munkkiniemen oppikoulun. Punakukkainen hihaton tunika pystykauluksella , alla shortsit samasta kankaasta ja valkoiset nilkkasukat. Sekä päiväpeitteestä tehty punainen liivihame valkoisilla koristetikkauksilla. Ostovaatteita ei paljon silloin minulla ollut.
Siksi muistankin erinomaisesti ensimmäiset ostohousuni - farkut - niillä pääsin koulumme Johtajattaren puhutteluun, koska ne olivat poikien housut, vetoketju edessä - naisten housuissa piti vetoketjun olla sivussa! Mistäköhän nykyisin puhuteltaisiin?
Opin siis inhoamaan materiaalien tuhlausta jo pikkutyttönä. Minulla oli myös ollut lapsiastma ja taipumus tosi herkkään ihoon jäi. Siksi suosin aina puuvillaa, villa ja sekoitteet kutittivat liikaa. Saimme myös vaatteita lahjoituksena, joista sitten muokkasimme äidin kanssa sopivia. Tarkalle meni sekin tekemäni takki-hame setti, jossa alkuperäisen takin helmasta leikkasin palan minihameeksi - 38 cm. Elimmehän sitä ensimmäistä ja oikeaa mini-aikaa. Neuloin langanpätkistä kaikkea mahdollista.Käsityönumeroni oli kyllä 10, mutta eniten rakastin vaatteiden tekemistä itselleni. Jos jotain halusi, piti keksiä mistä materiaali ja miten toteuttaa.Nahkapalat ja tilkut kelpasivat. Kirjaviin langanpätkäneuleisiin sain napit nappikartoista, jokaisen napin ollessa eri värinen.
Selvä ammatinvalintani tapahtui 14-vuotiaana. Luokkakaverini mukaan olin ammatinvalinnan tunnilla kertonut, että "minusta tulee suunnittelija, en tiedä missä niitä tehdään, mutta sinne minä menen". Ja sen jälkeen määrätietoisesti listasin mitä taitoja mielestäni suunnittelijalla pitää olla. Näin aikuisena tuntuu vallan uskomattomalta katsoa taaksepäin sitä päättäväisyyttä millä etenin. Suunnittelijan pitää ensinnäkin osata myydä. Hakeuduin 14-vuotiaana töihin ,ensimmäisen palkkani 100 markkaa ,käytin puolessa tunnissa,ostamalla punaisen Rudi Heinzin takin 50 mk ja CocaCola-kameran 50 mk, rakastin myös kuvaamista. Sitten hakeuduin Heikintorin Kestilään. Siellä kehitin omassa mallistossani toteuttamani basic-väriajattelun. Sinisen, punaisen, mustan ja valkoisen sävyt eivät saa muuttua sesongeista toiseen. Ihmettelin siellä koko ajan miksi samojen yritysten mallistojen samat perusvärit muuttuivat niin etteivät ihmiset voineet ostaa vanhoihin tuotteisiin lisäosia ja hyvät vaatteet jouduttiin myös ihan turhaan alennuksella myymään. Sitä paitsi olin jo silloin aina pukeutunut punaiseen, mustaan ja valkoiseen. Ei ihmisen perusvärimaailma muutu.
Sen jälkeen koko kouluajan tein eri vaatekaupoissa töitä, jotta opin eri tuotteet ja niiden myymisen. Piirsin myös Jukkala Oy:lle mainoksia, kuvaamataitokin oli sattumalta 10.
Ja sitten päätin, että suunnittelijan on osattava viittä kieltä. Kielet olivat suuri rakkauteni, joten päätös ei ollut vaikea. Hommasin itselleni kirjekaverit Ruotsista ja Saksasta, jotta oppisin puhekielen kouluopetuksen lisäksi. Olisi muuten tosi hyvä homma nykynuorillekin. Kun kirjoittaa käsin sanakirja apunaan, oppii miettimään ihan eri tavalla lause- ja ajatusrakenteita kuin tietokoneella. Ja kuinka mukavaa oli lähettää ja saada paksuja kirjeitä. Nykylapsilta ollaan viemässä jopa kaunokirjoituksen ilo. Englannin oppi ilman kirjekavereita ,ja italiaa opiskelin huvikseni myöhemmin, joten tavoitteeni on melkein saavutettu , italiani ja ranskani ovat tarzanin tasolla, joten ne voi vaikka laskea yhdeksi.
Halusin auttaa perhettäni rahallisesti, hakeuduin vapaaoppilaaksi ( kun huomasin täyttäväni kriteerit) ja söin ilmaiseksi,koska menin ruokalaamme jakamaan ruokaa muille. Siihen aikaan kouluruuasta, koulunkäynnistä ja kirjoista maksettiin. Nykyisin vannotaan maksuttomuuden nimiin, mutta tuoko se ymmärryksen arvostaa k.o asioita?
Ylioppilaskeväänäni olin Seppälässä töissä, oli hienoa seurata tätä ensimmäistä kansainvälisempää vaateyritystä sisäpuolelta. "Ateneumin" eli Taideteollisen korkeakoulun karsintakurssit olivat elokuussa ja kesän alussa lähdin piiaksi Itävaltaan aatelisperheeseen oppimaan lisää saksan kieltä. Jos olisin tiennyt silloin kuinka vahvoilla taiteellisilla taustoilla varustettuja pyrkijöitä Taideteolliseen oli, olisi varmaan mennyt sisu kaulaan. Olin kesän aikana "harjoitellut" maalaamalla kuusi servettirengasta ja yhden autonromun kukkia täyteen. Pääsykokeista muistan vain sen valtavan ihanan tunteen, että sain aivan luvan kanssa piirtää kaksi viikkoa, olematta töissä! Pääsykokeet olivat kaksiviikkoiset, paikan päällä tapahtuvat. 85% hakijoista tiputettiin 1.viikon jälkeen ja 2.viikon jälkeen 10% eli meitä jäi 5% jäljelle. Ensimmäisen viikon jälkeen olin 11., tiesin, että kymmenen valitaan, mutta päätin etten hermostu. Kun lopulliset tulokset olivat selvillä, näin elämäni ensimmäisen enneunen. Näin sijoitukseni sisäänpääsijöiden listalla ,keltavärillä korostettuna. Lähdimme silloisen poikaystäväni kanssa tuloksia lukemaan, sanoin hänelle, että menisi sisään katsomaan, minä kirjoittaisin lapulle sitä ennen sijoitukseni minkä unessa näin. Hän otti lapun ja meni katsomaan - ja sama numerohan se siinä oli, olin 3.s !
Ja mikä ihaninta, saimme opiskella ensimmäisen vuoden vielä vanhassa Ateneum-rakennuksessa ennen muuttoa vähemmän inspiroivalle teollisuusalueelle.Vahvin tunteeni kuitenkin oli, että vihdoinkin olin omieni joukossa !
Materiaalien hyödyntäminen jatkui kuten ennenkin. Juoksin jatkuvasti kirpputoreilla ja etsin hyviä kankaita, mielihommiani yhä vielä. Koulun myyjäisiin ompelin miesten vanhoista paidoista ihania pitsivirityksiä. Lakanat ompelin Vuokon tilkuista ollessani siellä harjoittelijana ja pyyhkeet tein Finlaysonin fiilereistä. Ei ollut syystakkia, joten virkkasin sen langanpätkistä. Painoi valtavasti ja venyi ja venyi.. Nahansuikaleet solmin pitkäksi "langaksi" ja neuloin nahkaneulepuseron. Sääli, että niin useat näistä tuotteista kävin myymässä itse kirpputoreilla, kierrätys oli minulle tärkeää , ja rahantarve ikuinen. Ja mielenkiintoinen yhteensattuma oli, että minut valittiin edellä mainitun Rudi Heinzin assistentiksi ensimmäisenä opiskelukesänäni, mutta en voinut ottaa Turusta paikkaa vastaan, koska en olisi pystynyt maksamaan kahta vuokraa - joten hakeuduin kahviota pitämään, siitäkin taidosta on ollut apua useasti myöhemmin.
Neulominen jatkui rakkaana, jopa niin että saimme Satu-Marja Nygrénin kanssa kiellon kilistellä Taideteollisen oppitunneilla. Ja jotenkin yllättävää oli löytää vanha neulekurssini lopputyö vintiltä, se oli tehty luonnonvalkoisesta lumppu-eli moppipuuvillasta, singleneuloksena nurjapuoli päällä - olisi täysin sopinut Anne Linnonmaa -ecological fashion - mallistoon 14 vuotta myöhemmin! Ajatusten kehittyminen on mielenkiintoinen prosessi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti